Naps. Kun staattinen oli niin aktiivista.

Se alkoi joskus 90-luvun kummallakin puolella kun olin töissä kiertävänä Koskelan sairaalassa. Siihen aikaan vaihdettiin lakanat melko joka päivä ja niiden alla olevat muovisuojat. Siihen ammoiseen aikaan oli myös pakkasia. Rakenteet oli miten oli, rautaa ja muuta mukavaa, mutta vähän väliä huomasin että kun halusin avata oven, sainkin hirveän sähköiskun joka ikävimmillään puudutti koko käden. Sen jälkeen en pariin kymmeneen vuoteen mennyt sormi edellä avaamaan ovia. Tai pidempään. Vieläkin vanhasta muistista kosketan metallisia kahvoja ensin nyrkkipuolella.

Ominaisuutta pystyi kuvaamaan jo vaivaksi. Se oli myös herkälle ihmisille myös kovinkin stressaavaa kun jännitti milloin napsahtaisi - ja toki se pelko myös lisäsi reaktiota.

Pystyin jo vaistomaan milloin oli napsaus-herkkä ilma. Pakkanen. Autot. Monet kerrat sai kirota ettei ollut varovainen avatessaan ovia. En ole varma liittyikö tämä siihen, mutta olin myös leikkisästi sanottuna tietokonekuiskaaja. Jos tietokone ei toiminut, menin ja silitin kyljestä. Ehkä annoin tai imin puoleeni staattisen sähkön joka laittoi konetta jumiin. Silloin tietokoneet olivat kolhompia laitoksia. Kunnes sen yhden yhdistyksen saama kallis uusi hieno tietokone joka sanoi että Iso Snap kun koetin korjata sitä. Uudet hienokomponentit olivat turhan herkkiä. Tosin silloin jo alettiin puhua ettei tietokoneita saisi korjailla maadottamatta itseään.

Ajattelinpa kouluttautua aulapalveluhenkilöksi. Olin Ateneumissa erään suositun näyttelyn aikaan narikassa - ja voi vain arvata että siellä liikkui tekoturkkeja, varsinkin kun oli talvi. Narikkahomma on kiireistä ja ei ollut ainuita kertoja kun turkki tai vastaava lensi pelästyksen ja napsahduksen voimasta. Se oli osasyy ettei minusta tullut aulapalveluhenkilöä. Toki muitakin syitä oli. Myös tukihenkilöys erään ison firman toimipisteessä oli tuskallista, koska paitsi että se ei vain sopinut minulle, mutta kun työvälineistä, kuulokkeista ja hiirestä sai säkäreitä, niin se ura oli siinä.

Jossain vaiheessa “varaus” hiipui ja olen ollut sairaaloissakin töissä sen jälkeen - tosin vähemmän paikoissa joissa lakanoita vaihdetaan urakalla. Talvisinkaan ei ole niin pakkasta. Mutta ihmetys jäi mistä ihmeestä se johtui. Oliko niin ettei sen aikaiset materiaalit ja jokin nuoren miehen kemikalisekoitus vaan sopineet yhteen. Ehkä tekokuidut ovat kehittyneet, autot nyt ainakin. Kuulema saunojen kiukaat ovat senkin takia kaksoisrakenteisia, että se toinen kerros muuttaa varausta paremmaksi. Mutta päälle parinkymmenen vuoden ajan? Miten sitten kengät? Laahasinko jalkojani?

Toki pitää muistaa että ongelmaa pahensi tai ainakin suurensi että tottakai tulin jonkin verran neuroottiseksi, vaikkakaan mitään perinteistä sähköallergiaa en tunnistanutkaan. Vai olisiko lomailu faradayn häkillisessä lomakohteessa helpottanut? Napsuuko sähköallergikoilla? Mutta oli miten oli, tokihan turkit lensi pelästyksestä pidemmälle ja turhautuminen vaivasi niin kuin monissa oikeissa vaivoissa.

Ehkä ongelma on myös siinä, että tätä omituista ominaisuutta ei pysty eikä pystynyt nimeämään, että sen voisi kuitata sillä. Olen Juha ja olen staattisen sähkön uhri. Jos olisi tarvetta psykiatrisille tapaamisille ja kertoisi tuon, niin huonosti kävisi. Tiedän, olen ollut töissä psykiatrian puolella. No okei, ei välttämättä. Mutta kirjaus siitä olisi aika mielenkiintoinen eli epäilyksiä herättävä. Ainakin kontekstista irroitettuna. Ja sitä kirjaukset yleensä on.

Mutta joo. Harmi kun minulla ei ole kommenttikenttää tai ei välttämättä edes lukijoita. Mutta jos sattumalta nyt luet tätä ja olet kuullut vastaavasta, niin laita ihmeessä viestiä vaikka sosiaalisen median kautta.